tiistai 4. marraskuuta 2014

Urheilemisen sietämätön terveellisyys

Meinasin, etten osaltani puutu tähän kirjoitteluun fitnessin terveellisyydestä... alkaa jo aihe pursuta korvista ulos. Muutama sananen kuitenkin, vaikka olen tästä aiemmin jo sanaseni sanonutkin. Sohaisempa siis kuitenkin herhiläispesää.

Tapetilla on ollut mm se, että lajin parissa on epätavallisen paljon mm. syömishäiriöitä. Olipa kyse minkä tahansa lajin kilpa- ja huippu-urheilusta, ei olla enää tavallisella suositustasolla liikunnan määrän suhteen eikä myöskään syömisten. Yhtälailla ongelmia esiintyy muissakin lajeissa. Montako balettitanssijaa, taitoloistelijaa tai voimistelijaa on sairastunut anoreksiaan? Onko sairaus heidän keskuudessaan suurempi, kuin väestöllä keskimäärin? Moniko mäkihyppääjä on riuduttanut itsensä luurangonlaihaksi? Voidaan mennä jopa näyttelijöihin ja malleihin asti. Heilläkin esiintyy syömishäiriöitä. Silti ei voida tehdä yleistystä, että baletin harrastaminen tai mallin ura johtaa syömishäiriöön. Näin ei myöskään voida tehdä fitness-lajien kanssa.

Hyvin monessa lajissa, vaikka päähuomio ei olekaan arvostelullisesti ulkonäössä, tulee kehon koostumuksen olla tietynlainen. Lihasta sen verran kuin lajisuorituksessa tarvitaan, rasva on vain ylimääräistä painoa ja siten siitä halutaan eroon. Tämä johtaa samaan lopputulokseen. Painoa pudotetaan kilpailusuorituksen parantamiseksi tai tiettyyn painoluokkaan pääsemiseksi. Julistetaanko siis pannaan myös mm. judo, nyrkkeily, karate ja paini? Näissäkin lajeissa esiintyy huomattavan paljon tavanomaista enemmän syömishäiriöitä. Fitness ei ole mitenkään erityisen riskialtis tässä mielessä.

Hyvin monessa lajissa syömisiä tarkkaillaan, samoin kehonkoostumusta. Rasvavarastot hidastavat mm. suoritusvauhtia. Ylimääräinen rasvamassa lisää lihasten työtä, pienentää aerobista kapasiteettia. Monellako maratoonarilla kehon rasvaprosentti on normaali? Heillä rasvaton kunto saattaa olla päällä ympäri vuoden, koska juoksuharjoittelun määrä on siin suuri. Laitetaan mustalle listalle siten myös triathlon, suunnistus ja hiihto. Entäpä yleisurheilu? Sehän on terveellistä - vai onko? Myös pikajuoksijat, ottelijat ja hyppylajien harrastajat pudottavat painoaan, jotta kisasuorituksessa olisi mahdollisimman kevyt. Myös näiden lajien naisurheilujoilla rasvaprosentti voi olla niinkin vähän kuin 8% - jopa vähemmän kuin itselläni on lavalla ollut. Kansainvälisen tason naisjuoksijan rasvaprosentti on keskimäärin 14.3, vaihdellen reilu 3 % suuntaansa - alimmillaan siis 8-9%. Myös palloilijoista löytyy naisurheilijoita, joiden rasvaprosentti on 10 tietämillä. Ei ole siis tervellistä olla myöskään lentopalloilija, koripalloilija tai tenniksen pelaaja sulkapallosta puhumattakaan. Myös sellaisissa lajeissa kuin uinti ja uimahyppy, painolla on merkitystä ja urheilijat kokevat tarvetta laihduttamiseen parantaakseen suoritustaan.

Kaikissa näissä lajeissa esiintyy kuukautisten poisjääntiä ja syömishäiriöitä enemmän kuin muussa väestössä keskimäärin, rasvaprosenteissakin liikutaan joidenkin urheilujoiden kohdalla samoissa lukemissa kuin fitnesslajeissa kisakunnossa. Muita lajeja ei silti ole tuomittu syömishäiriötä aiheuttavaksi, vaan ne on nähty aivan oikein yksittäistapauksina. Kaikkien näiden lajien urheilijoilla olisi silti varmuudella kerrottavanaan aivan vastaavia tarinoita nääntymisestä, ylikuormituksesta, liiallisesta treenistä, uupumuksesta, rasitusvammoista, häiriintyneestä minäkuvasta ja ruokaan suhtautumisesta. Monessa lajissa kilpailuun tähtääminen ajaa urheilijan äärimmilleen. Silti valtaosa on terveitä, eivätkä kärsi syömishäiriöistä.

Olisisko niin, että tiettyihin lajeihin hakeutuu enemmän tietynlaisia ihmisiä? Tuskin ulkonäöstään tarkka ihminen valitsisi lajikseen esimerkiksi kuulantyöntöä. Valitessaan omaa lajiaan, ihminen hakeutuu niiden lajien pariin, joihin hänellä todennäköisesti on luontaisia taipumuksia tai jotka hän kokee kiinnostaviksi. Jos ulkonäkö on yksilölle tärkeä asia, on hyvin todennäköistä, että asia näkyy kaikissa elämän valinnoissa, myös urheilulajissa. Harrastuksiin valikoituu estetiikkaa ja ulkonäköä sekä omaa silmää ja mieltä hiveleviä lajeja.

Monet lääkärit ovat heränneet ottamaan asiaan kantaa. He tuntevat olevansa asiantuntijoita asiassa, ovathan he omakohtaisesti kyseisiä potilaita hoitaneet. Itselleni ei tulisi mieleenkään esim. autoa ostaessani mennä kysymään autokorjaamolta, kannattaako tietyn merkkinen auto ostaa. Tiedän vastauksen. Ei kannata. Siinä on sitä ja tätä vikaa tai vähintään tuota. Eihän korjaamolle kukaan ehjän auton kanssa menekään. He, kuten lääkäritkään, eivät näe asian toista puolta, terveitä ja onnellisia urheilujoita, jotka kokevat saavansa niin paljon enemmän lajin harrastamisesta, mitä se veroina vaatii.

Silti myös fitness- ja keholajeissa on urheilujoita, jotka ovat ammatiltaan lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Miksi ihmeessä?? Miksi he haluavat altistaa itsensä ongelmille, sillä heillähän on tietoa syömishäiriön vaikutuksista pitkällä tähtäimellä. Tietoa. Ehkäpä juuri siitä onkin kyse? Heillä, kuten monella fitnessurheilijalla - nyt voimme hyvillä mielin yleistää - on tavallista tallaajaa parempi tuntemus ravitsemuksesta, omasta kehosta ja sen viestien kuuntelemisesta. Näin toimiva urheilija osaa ja malttaa myös kuunnella kehoaan ja levätä, kun on rasittunut sekä syödä, jotta saa riittävästi energiaa ja ravintoaineita oikeassa suhteessa lihaskasvuun. Ravinto ja oma keho tunnetaan usein hyvinkin tarkkaan. Ainakin itse teen kisadieetinkin kehoni ehdoilla, en toisinpäin.

Olipa laji mikä tahansa, on tietenkin valmentajalla suuri vastuu etenkin nuoren ja kokemattoman urheilijan henkisestä kasvatuksesta sekä tiedon jakamisesta. Vastuuntuntoinen valmentaja pitää valmennettavistaan huolen ja kertoo jo etukäteen mahdollisesti tulossa olevista haasteista ja henkisistä kamppailuista. Kun urheilija ei jää kisan ja dieetin jälkeen yksin, vaan syömisiä ohjataan edelleen mm. ahmimisen välttämiseksi sekä normaalirytmiin pääsemiseksi, ei ongelmia ja syömishäiriöitä yleensä tule. Valmentajan tehtävä on myös pitää huoli kisaajasta, jos tämän oma käsitys tavoitteen saavuttamisesta hämärtyy tai jos nuorella kilpailijalla ei sitä vielä ole. Valmentajan kuuluu kertoa, jos dieettiä ei ole hyvä pusertaa enää tiukemmalle, vaan olisi hyvä siirtää kisaamista seuraaviin kisoihin. Usein ikävissä esimerkeissä on kyse liian tiukaksi vedetystä dieetistä tai treenistä, tietoisesta riskien otosta. Tokikaan kukaan ei voi tietää varmuudella, miten toisen elimistö tulee dieettiin reagoimaan. Kaikki ovat yksilöitä ja kisailemisen ja dieetin sopivuus selviää vain kokeilemalla. Aina ei dieetti etene toivotusti, vaikka dieettiä yritetään viedä eteenpäin tavanomaisin keinoin. Dieetin helppouteen tai vaikeuteen vaikuttaa elimistön ominaisuuksien lisäksi hyvin moni asia. Kiireisessä ja stressaavassa elämäntilanteessa ei kannata kisadieettiä harkita. Elimistön ollessa muutoinkin jatkuvassa stressaantuneessa tilassa, ei dieetti varmuudella tule etenemään helposti. Kyse voi siis olla myös väärästä ajoituksesta.

Kuten missä tahansa uutisoinnissa, pääsevät otsikoihin yleensä herkästi kaikki epäonnistumiset ja äänekkäät esimerkit ja näiden yksittäistapausten kautta, ikävä kyllä, leimataan koko laji. Urheilu on aina hyvin yksilöllistä. Yksikään urheilija ei ole samasta muotista toisen kanssa. Jokaiselle kisadieetti on oma kokemus. Jokaisella se menee hieman eritavalla omasta taustasta, henkisistä ja fyysisistä ominaisuuksista riippuen. Kaikki eivät suinkaan riudu ja näe nälkää. Itselläni ei viime dieetillä ollut kertaakaan nälkä. Söin säännöllisesti 7 ateriaa päivässä, n. 2000kcal päivässä lähes kisaan asti, mikä lienee saman verran, tai korkeintaan ripauksen alle, kuin tavallinen nainen keskimäärin. Se siitä riutumisesta.

Ja pääasiahan lajissa ei (ainakaan kaikille) ole kisaaminen ja kisakunnossa oleminen, vaan itsensä kehittäminen, asetettujen tavoitteiden saavuttaminen.

Valitkoon jokainen lajinsa siis itse ja nauttikoon siitä täysin rinnoin. Tämä laji on antanut niin paljon!


There is only one success:
to be able to spend your life in your own way.
- Christopher Morley

5 kommenttia:

  1. Anonyymi11/18/2014

    Moi! En nyt näin sohvaperunana ota mitään kantaa tähän "fitnesskohuun", mutta minulla olisi kysymys sinulle.
    Eli, olet useissa kirjoituksissasi puhunut lantion virheasennosta ja sen korjaamisesta. Epäilen itselläni olevan samaa vikaa. Joskus (n.20 vuotta sitten) joku fyssari epäili, että toinen jalkani on lyhyempi, mutta epäilen tätä. Haluaisinkin kysyä, että mikä on se taho, jonka kautta voisin asiaa lähteä selvittämään?? Osteopaatti, fyssari, hieroja, naprapaatti? Vai mikä? Kiitos jos jaksat/ehdit vastata!
    Ja tsemppiä opiskeluihin! Olet innostavan periksiantamaton!
    T:Kirsi Helsingistä

    VastaaPoista
  2. Hei Kirsi!

    Kysymykseen vastaaminen ei olekaan ihan yksinkertaista - mainittujen alojen edustajien osaaminen tuntuu vaihtelevan, vaikka periaatteessa heillä (ehkä hierojaa lukuun ottamatta) pitäisi olla tieto-taitoa. Itse usealta lääkärillä ja fysioterapeutilla olen saanut väärän tuomion, eli huomio on kiinnitetty aivan vääriin asioihin. Kun useinkaan oireileva/kipuileva kohta ei ole se, jossa vika on, vaan vika on jossakin muualla ja vain heijastuu oireena toisaalle.

    Toki, jos itse osaa kysyä, voisivatko oireet johtua lantion virheellisestä asennosta, on varmaan helpompi asiaa lähestyä. Tosin edelleen kaikki eivät tunnu uskovan siihen, että fasettulukkojen avaamisella ja SI-nivelen mobilisoinnilla voisi olla mitään vaikutusta asiaan.

    En saanut itse valmista vastausta mistään, vaan eri paikoista saamieni tiedon murusten pohjalta itse päädyin siihen tulokseen, että kyseessä on lantion virheasento. Kun päädyin tälle sivustolle, oli siellä kuvattu kaikki oireeni ja ongelmani sekä myös ratkaisu. Kaikki täsmäsi. Kannattaa lueskella alla mainittua sivustoa ennen kuin lähtee aikaa varaamaan mistään. En siis käynyt Maarasen luona, mutta tein hänen ohjeensa mukaan itsehoitoliikkeitä ja totesin niiden toimivuuden käytännössä. Tein vuosi sitten liikkeitä päivittäin ja viikossa korjaantui notko sekä mahdollisesti osittain skolioosia, sillä pituutta tuona viikkona "kasvoin" 2 senttiä. Jatkoin jumppaa 3 kk, jonka jälkeen lantio oli lähes suora ja on sellaisena pysynyt. Tässä välissä en jumpannut, mutta olen huomannut asennon korjaantumista edelleen lihasten välisen tasapainon ja niiden asentoon tottumisen myötä - kireällä olleet lihakset ovat venyneet ja löysät hieman kiristyneet. Kunnes tosiaan syksyllä pari postausta sitten kerroin hoksanneeni, mistä viimeinenkin vipotus johtuu. Nyt olen vahvistanut siis syviä pakaralihaksia, lähinnä lonkan ulkokiertäjiä ja saanut lantion asennon täysin suoraksi. Koko elämänkin olleet virheasennot ja niistä aiheutuvat haitat on siis täysin mahdollista korjata, kunhan löytää oikeat täsmäliikkeet omaan ongelmaan, löytää ne heikot lihakset, joita tulee vahvistaa. Sinnikkyyttä se vaatii - kuukausien työtä. Mitään ei lihasten maailmassa tapahtu äkkiseltään, vaan pitkäjänteisellä työllä.
    Nyt olen pystynyt taas juoksemaan ilman polvikipua (JESS!) ja lisäksi poseasennoissa en enää väänny kieroon.

    http://www.kuntonetti.org/?sivu=11
    (kopioi osoite, ei toimi linkkinä suoraan tästä)

    Lääkäreistä kannattaa valita fysiatri, jolla on erikoisosaamista toiminnallisista häiriöistä. Fysioterapeutiltakin kannattaa tiedustella, onko hänellä osaamista asiasta, samoin mainitsemasi osteopaatti tai naprapaatti. Minullakin mittaamalla jopa todettiin ensin jaloissa 1,2cm pituusero, mutta kappas, kun se hävisi lantion asennon korjaamisen myötä. Toivottavasti saat näistä apua.

    Kiitos! Opiskeluihin onkin mennyt lähes kaikki vapaa-aika... pahoitteluni heikosta päivitysaktiivisuudesta. Tsemppiä itsellesikin lantion asennon korjaamisen kanssa. Työtä se vaatii, mutta on sen arvoista, kun virheasennosta aiheutuvat rasitukset häviävät. :)

    VastaaPoista
  3. Fysioterapeutilta ainakin saa kuntoutusohjeita kotiin - siitä en tiedä osaavatko osteopaatti ja naprapaatti ohjeistaa, vai keskittyvätkö vaan käsittelemään ja mobiloisoimaan vastaanotolla - josta saa helposti aikaiseksi vain kierteen käydä toistuvissa hoidoissa. Siis lähinnä siksi, että ilman kuntouttavaa omaa jumppaa fasettikulot ja SI-nivelen jumitukset palaavat aikaa myöten ja taas tarvitaan uusi käynti. Paras olisi saada tarkat jumppaohjeet mahdollisen käsittelyn lisäksi. Jumitusten (säännöllinen) avaaminen auttaa tietenkin asenon korjaantumisessa jumpan lisäksi.

    VastaaPoista
  4. Tosin, ei se silti helppoa ole... tänäkin syksynä sain fysioterapeutilta ohjeet, että pitää vahvistaa keskimmäistä pakaralihasta, jotta lonkan asento pysyy oikein kävelyn ja juoksun aikana. Tajusin vasta itse myöhemmin omaa kävelyäni juoksumatolla analysoituani, että kyse ei suinkaan ole heikoista loitontajista, vaan nimenomaan ulkokiertäjistä (piriformis ym.). Toki tälläkin fysiokäynnillä selvisi, että syytä pitää etsiä lonkan asennosta, joten se tieto auttoi minua taas eteenpäin, vaikkei (jälleen uusi sellainen) fyssari oikeaa johtopäätöstä taaskaan tehnyt.... Nyt alkaa lonkka pysyä oikealla paikallaan. :) Sinnikkyyttä on siis todellakin vaadittu ja omaa analysointia ja itsetuntemusta.

    VastaaPoista
  5. Anonyymi11/21/2014

    Ihanaa! Kiitos todella paljon vastauksestasi. Käyn nyt ensin tutustumassa mainitsemaasi sivustoon ja yritän perehtyä asiaan tarkemmin. Selkäjumit ja kivut alkavat olla sitä luokkaa, että motivaatiota asian korjaamiseksi löytyy. Ei näin piirun verran yli nelikymppisenä haluaisi vielä aloittaa pillereiden popsimista, kun asialle voi tehdä jotain.
    Kiitos vielä kerran!
    T:Kirsi

    VastaaPoista